Kaikkia meitä on siunattu nuoruuden lahjalla, sillä (lähes) kaikki ovat eläneet nuoruuttaan, niin sanotusti elämänsä kulta-aikaa. Nuoruus on hyvin suuri osa elämäämme, sillä se on pisin ajanjakso. Nuoruudessa koemme lähes kaiken: ensimmäisen suuren rakkauden, itsenäistymisen hetken, opiskeluajat ja parhaimmat ystävät. 
     Jos ihmisiltä kysytään, mihin aikaan he haluaisivat palata elämässään, useimmat varmasti haluaisivat palata nuoruuteen, elleivät sitten olleet kokeneet siellä jotain niin kamalaa, etteivät haluaisi ikinä kuulla siitä enää.

Nuoret ovat maamme toivo, eikös sitä niin sanota?

Mutta vanhuuden saavuttaminen ei ole niin helppoa. Osa kuolee jo ennen kuin ehtii ikään, jota voisi kutsua vanhuudeksi. Vanheneminen on taidetta, jota kaikki eivät hallitse.
    Jokainen haluaisi vanheta arvokkaasti, säilyttää sekä mielen- että ruumiinterveyden. Kaikki eivät kuitenkaan saa tähän mahdollisuutta. Osa kuihtuu pois, kun elämänkumppani tai lapsi kuolee, osa ei edes halua elää vanhuuteen asti. Osa kuolee niin nuorina, etteivät he ole edes lähellä vanhuutta.

Siksi vanhuus on taidetta. Jokainen luo siitä omanlaisensa, eivätkä muiden mielipiteet vaikuta siihen. Vanhuus on taidelaji, joka ei häviä.